fiction / tarinoita

KUOLEMIA

Sinä kesänä kuolemia sattui melkein päivittäin. Jo mummolaan saapuessaan Hilkka oli tienvarressa Muholan kohdalla nähnyt auton alle jääneen mustavalkean kissan, jonka joku oli nostanut kiven varassa keikkuvalle lankulle retkottamaan. Näky oli piirtynyt lähtemättömästi mieleen.

Sitten heti alkukesästä olivat mummon vasta hankitut kananpojat yksi toisensa jälkeen tuupertuneet kuoliaaksi ‘valkovakkurin’, tiputaudin kourissa. Hän oli yrittänyt yhden niistä pelastaa rautalääkkeillään, mutta huonoin tuloksin. Lintu vain nuokutti päätään puolelta toiselle jauhetusta tabletista ja vedestä sekoitetun ‘lääkeliemen’ valuessa nokanraosta kaulahöyhenille. Lopulta pää retkahti kuvulle oikein kunnolla, ja vartalo karkasi hänen käsistään viimeiselle spiraalimaiselle kananlennolleen pää maata pitkin viilettäen.

Hän olisi halunnut haudata potilaansa itse, mutta ei saanut. Hygieenisyyssyistä eno työnsi vainajan koruttomasti seipäällä syvälle samaan suomättääseen, jonne olivat päätyneet muut saman kulkutaudin uhrit ja kaikki aiemmatkin kanavainajat.

Sitten kun velipoika oli ollut mummolassa muutaman viikon vierailulla, he olivat yhdessä samoilleet katsastamassa autioituneita naapuripihoja ja olivat löytäneet Holopaisten ränsistyneen talon räystään alta pääskysen pesän. Molemmat halusivat nähdä oliko pesässä jo poikasia. Veli keksi, että he voisivat kavuta pesälle heinäseivästä pitkin. Asetellessaan pitkää seivästä seinää vasten hän vahingossa sohaisi pesää niin pahasti, että se putosi maahan, ja pesässä olleista munista suurin osa meni rikki. Pari ehjänä säilynyttä munaa he veivät mukanaan ja päättivät hautoa niitä yöllä kainalossa kunnes poikaset kuoriutuisivat. Mutta päiviä kului vaikka kuinka monta, eivätkä ne kuoriutuneet vaan alkoivat haista niin pahalle, että ne oli pakko lopulta piilottaa tunkioon.

Samoihin aikoihin he kuitenkin huomasivat, että navetan takana olevaan haapaan kiinnitetyssä linnunpöntössä oli jonkin sortin poikanen. Sitä piti päästä katsomaan. Veli kiipesi haapaan, otti poikasen käteensä ja näytti sitä siskolle. Kun emoakaan ei näkynyt mailla halmeilla, he päättivät pelastaa poikasen ruokkimalla sitä kastemadoilla. Rannasta kaivettiin isoja matoja ja veli työnsi ne linnunpönttöön pojalle ruuaksi. Jonkin ajan kuluttua, mentyään taas viemään poikaselle ruokaa ja tarkistamaan sen vointia veli alkoi kiroilla kauhuissaan, kaivoi karkuun säntäilevän poikasen pesästä ja toi sen kireesti alas. Näytti siltä kuin kastemadot olisivat ottaneet linnun valtaansa, niitä kiemurteli höyhenten välissä, pyrstössä, tursusi siipien alta. “Tää on pakko tappaa” sanoi veli, haki ison kivenmurikan ja kävi tuumasta toimeen. Yksi tömähdys, ja linnunpoika oli päässyt hengestään ja tuskistaan. Se haudattiin suon reunaan.

Ennen paluutaan sedän luo, varsinaiseen kesälomapaikkaansa, jossa viihtyi paljon paremmin kuin mummolassa, veli vielä veisti itselleen jousipyssyn ja nuolia ja ryhtyi tuholaisten torjuntaan. Väijyttyään tuntikausia navetassa veli sai nuolillaan puhkaistua kolme rottaa.

Sammakkoja Hilkalla oli ollut lemmikkinä jo kaksi kertaa. Ensin oli rantavedestä kauhalla noukittuja nuijapäitä, jotka pienellä hoidolla kasvoivat päivä päivältä sammakkomaisemmiksi vedellä täytetyssä hillopurkkiakvaariossaan. Mutta kun hän sai kiinni sudenkorennon toukan ja pisti sen hillopurkkiin sammakonpoikien seuraksi, alkoivat ne salaperäisesti kadota. Eräänä päivänä olivat kaikki sammakonpojat poissa ja korennon toukastakin oli jäljellä vain nahka. Korento oli syönyt nuijapäät, pulskistunut ja painunut maailmalle.

Toisen kerran hän onnistui rantavedestä pyydystämään kaksi pikkuruista sammakkoa ja sijoitti ne peltiseen litranmittaan, jossa kellui pari korkinpalaa lepolaiturina. Aamulla, viileän yön jälkeen sammakkoparat kelluivat purkissa raajat suorina, kuolonkankeina. Muuta ei enää voinut kuin haudata ressukat. Hän hautasi ne navetan taakse kummankin omaan hautaansa, kahden koivunlehden väliin, kahden kiven alle. Jo parin päivän päästä teki kovasti mieli käydä katsomassa kuolleita sammakoita. Mutta kun hän nosti pois hautakivet ja avasi koivunlehtiarkkujen kannet, ei sammakoista näkynyt enää jälkeäkään.

Kammottavin ja huikein kuolema oli ehkä iilimadon tappo. Se oli löytynyt onkimatoja rantamudista kaivaessa, paksu harmaanruskea iljetys, jota hän oli luullut isoksi kastemadoksi ja melkein tarttunut paljain sormin purkkiin pannakseen. Tikun ja kiven varassa hän oli kantanut sen tahkopenkin luo ja, juuri ja juuri ennen kuin mato oli saanut sullouduttua lituskaksi levittäytyneenä penkin lankkujen raoista turvaan, hän naulitsi sen isolla naulalla penkkiin. Siinä se kiemursi, kun hän sahasi sitä partakoneen terällä poikki. Tiristessään rantanuotiossa tikun päässä palaset tuoksuivat nakkimakkaralta.

Surullisin kuolema oli ollut Liljan kuolema, vaikka sitä hän ei ollut itse nähnyt. Hän perkasi silmät itkusta kipeinä kaloja laiturilla, kun eno ilmaantui pihalle, huusi ja alkoi viittilöidä luokseen. Lilja oli juuri pantu teuras-autoon. Eno laski hänen käteensä viisi markan kolikkoa ja sanoi “Tässä on siullekin siitä vasikasta”. Käsi ei hievahtanut, vaikka kolikot polttelivat siinä kuin Juudaksen hopearahat. Lopulta sormet sulkivat ne sisäänsä. Saihan niillä postimerkkejä, karkkia ja jäätelöä.

TK 2009

MATKA

Kosteus on tehnyt sammaloituneet kivet ja soran hengenvaarallisen liukkaiksi. Usein joudun laskeutumaan nelinkontin ja ryömimään vapisevin käsivarsin ja polvin pitkin viettäviä kivipaasia tai etenemään pudotuksen reunalla sivuttain lähes hengittämättä, selkä litteäksi jotakin tien tukkivaa järkälettä vasten painettuna.

Kerran reppuni olkahihna tarttuu äkkiä tuollaisen järkäleen särmään. Horjahdan vain hieman, mutta sydämeni karkaa loikkimaan kuin kaniini, hiki kihoaa sekunneissa otsaani ja kaikki tuntemani uupumus on tipotiessään. Painan selkäni yhä tiiviimmin järkälettä vasten. Ryömitän väkisin vasemman käteni etsimään ja irrottamaan reppuni hihnaa. Kun pääsen irti, kasvoihin leviää kuuma helpotuksen tunne.

Tiedän vanhasta muistista, että tuonnempana on vain lisää tätä arvaamatonta, vaikeakulkuista kivimetsää, kiveä kiven päällä, paljasta, elotonta kuoleman maisemaa. Vasemmalla puolellani rinne pakenee alas jonnekin, mistä kohoaa kosteaa kylmää höyryä. Edessä huippu lähestyy koko ajan vääjäämättömästi, odottaa minua kuin suuri raateluhammas.

Astun hartaan painokkaasti ensimmäisen askeleen viimeisen koettelemukseni tiellä. Toisella askeleella kompastun sileän kivipinnan päälle rapisseisiin hiekanmurusiin, peräisin jonkun aiemman kulkijan kengänkoloista, ja mätkähdän selälleni pikku tasanteelle. Pää sumeana ojentelen iskunvaimentajina toimineita kyynärpäitäni, jotka ovat raapiutuneet verille – onnekseni reppu on suojannut selkää. Aika, joka kuluu pelkästään jaloille nousemiseen, tuntuu pidemmältä kuin se, jonka kuluessa olin kuvitellut pääseväni perille.

Istahdan kivelle lepäämään, huohotan, olen tikahtua omaan hikeeni, janoon, rakoille hiertyneiden jalkojeni kuumotukseen ja kyynärpäiden kirvelyyn. Ajattelen ottaa hiertävät saappaat jalasta ja kiivetä paljain jaloin pitkin sileitä kiviä, pehmeitä sammalmättäitä. Hetken harkittuani jätän kuitenkin kalliit uudet saappaat jalkoihini, muutenhan ne pitäisi kantaa. Kiskon vaivalloisesti repun uudelleen selkään ja yritän unohtaa kärsimykseni. Jatkan eteenpäin kuin pyhiin vaeltava munkki, nöyränä ja hartaana, sipaisten ohittamiani lohkareita polun varressa kuin helmiä rukousnauhassa.

Jokin pörrää yläpuolellani. Pysähdyn kuuntelemaan. Heti alkavat jalkaparkani taas itkeä. Itse tuottamani kuumuus ryntää ulos pääni tykyttävien suonien kautta ja tiivistyy ympärilleni hauduttavaksi koteloksi. Kävellessä se sentään pysyi ilmavirran vaikutuksesta selässä ja niskassa, jätti aivot kipeiksi mutta rauhaan. Kunpa tuulisi vähän, toivon pääkuoren alaisessa pätsissäni. Mutta eihän täällä tuule. Jotakin tipahtaa aivan lähelle. Tarkistan nyyttini ja varusteeni, mutta kaikki on ilmeisesti tallessa. Päätän jatkaa matkaa.

Pari sataa metriä kuljettuani on edessäni jälleen puolen metrin paksuinen ja alle metrin levyinen, ilkeästi viettävä, sileäpintainen kivipaasi. Tunnustelen tietä. On kuin paasi olisi kiusallaan kiilautunut tien tulpaksi tuohon pudotuksen ja harjanteen lakena lepäävän kivenjärkäleen väliin ja voisi milloin tahansa luiskahtaa kapealta, kaltevalta alustaltaan tyhjyyteen. Paaden oikea reuna pyöristyy pehmeästi alas pudotusta kohti ja vasemmalta kallistuu paaden ylle rotkoon päin miehenkorkuisen kivenjärkäleen sileä seinämä. Kun nostan toisen jalkani paadelle, joka tuntuu pehmeältä ja niljakkaalta, jalkani alkaa vapista ja koko säären valtaa lihasheikkous.

No helvetti! Enkö muka uskalla ylittää tuota mitätöntä murikkaa? Mutta vaikka kuinka etsin, en löydä paadesta sen paremmin kuin seinämästäkään mitään, mihin voisi tarttua ja tukeutua. Sormeni yltävät kyllä järkäleen yläreunaan mutta tapaavat sielläkin vain lisää kuperana piiloon kääntyvää seinämää, joka ei alistu niiden hikiseen otteeseen.

Päätän kokeilla toista menettelyä: välttääkseni lähelle reunaa joutumista käännän selkäni seinämää päin, kumarrun kohti rotkoa sen verran, että mahdun kallistuneen seinämän alle, mutta voin tarvittaessa myös kiilautua sitä vasten, ja lähden sivuttain hivuttautumaan pitkin paatta. Mutta rotko, jolle joudun näin kumartamaan, ottaakin kehoni vangikseen tehdäkseen sille mitä tahtoo. Se vapisuttaa jähmeitä raajojani ja saa ajattelemaan alati syvenevää syvyyttä, joka alkaa omituisesti, pehmeästi aaltoilla ja tyhjetä imien puoleensa kuin pyörre. Seinämä, jonka tukea tapailen selkäni iholla, antaa periksi, ja jos yritän työntyä sitä vasten lujemmin, alkavat saappaanpohjat lipsua päin kadotusta. Vatsa kiristyy putoamista ennakoiden, koko vartaloni on valmiina lennähtämään alas kielekkeeltä, mutta viime hetkellä, ollessani jo vastustamattomasti kuroutumassa tyhjyyttä kohti, jalat kivettyvät, juuttuvat paikoilleen. Sydän reuhtoo kuin irti päästäkseen, pyrkii ulos korvista ja kitalaestakin; sormista, olkapäistä, niskasta virtaa leukapieliin hallitsematonta vapinaa, hampaat louskuttavat vastakkain kuin palelisin, vaikka olen kuumissani. Kun vihdoin laskeudun paaden pintaan takapuoleni varaan istumaan, polvet narahtelevat kuin kuluneet tuolinjouset.

Entä jos taas konttaisin yli aivan järkäleen ja paaden muodostamaa nurkkaa pitkin? Mahdollisimman kaukana reunasta? Yritänpä vielä – vai tuleeko joku? Kuulostelen hetken varmuuden vuoksi, sitten laskeudun kontalleni siihen, missä paaden nurkka alkaa, ja pakottaudun liikkeelle. Tuuma tuumalta kalliomatka taittuu polvieni ja käsieni alla, hitaasti, hyvin hitaasti etenen. Järkäleen kiinteän seinämän satunnaiset kosketukset tuntuvat selittämättömällä tavalla lujittavan uudestisyntynyttä turvallisuuden tunnettani.

Mutta matkan puolivälin tienoilla alkaa ruumiini taas ilkeasti aavistella jotakin kauheaa: aivan kuin kevenisin koko ajan, kuin maan ja raajojeni välillä vallitseva kitka heikkenisi heikkenemistään. Eikö vain tämä kavala laatta olekin vaivihkaa jyrkentynyt! Kohta, ihan minä hetkenä tahansa kierähdän kyljelleni ja ehtimättä löytää otetta tästä virheettömästä kivenihosta jatkan kierimistä yli reunan… Matalammaksi, painavammaksi, yhä tiiviimpään maan kamaran kosketukseen kaipaavat vatsani, rintani, poskeni, pohkeeni, käsivarteni. Kun laskeudun vatsa kouristuneena, vapisevin jäsenin kahdenkymmenen sentin korkeudesta vasten kallion pintaa, saa epävarmuus liikkeen tuntumaan hataralta, ruumiini niin kiikkerältä, että yhden vavahduttavan hetken ajan tunnen maan vajoavan altani, ja suu aukeaa huutoon mutta ei saa huudetuksi vaan nytkähtäessään kiinni upottaa hampaat kieleen; sormenpäät etsivät vimmaisesti, vaistomaisesti jotakin koloa, särmää, pykälää veden ja vuosimiljoonien silittämästä hiekkakivipaadesta, jonka haju työntyy sieraimiini ja suuhuni verenmakuisena. Odotan putoamista.

Mitään ei tapahdu. Makaan paadella poski tiukasti sen hyiseen pintaan painuneena. Kieltäni pakottaa. Nieleskelen makeansuolaista verta. Vähitellen aistin kuinka paino palaa ruumiiseeni ja pitävä kitka asettuu sen ja kivipinnan kosketuskohtiin. Kunpa ei tarvitsisi liikahtaa tästä enää.

Uskallan jo irrottaa pääni kiviseltä pielukselta arvioidakseni tätä uutta tielleni osunutta estettä, tuskin havaittavaa kohoamaa paaden pinnassa. En ikinä kykene selviämään siitä, en ikinä. On palattava takaisin samaa tietä. Makaan kuitenkin kielekkeen keskellä vatsallani yrittämättäkään saada veteliksi ja raskaiksi valahtaneita lihaksiani liikkeelle. Niiden lämpö pakenee, ja alan palella. Tuntuu kuin olisi jo myöhäinen ilta, mutta tajuan, että kamppailuni paadella kesti tuskin kymmentä minuuttia. Pelko saa ajan vääntymään.

Tulisipa joku vetämään minut jaloista turvaan, ajattelen, mutta kun kaukaa selustasta yhtäkkiä helähtää ihmisääniä, huomaankin ryhtyneeni raahautumaan jalat edellä takaisin tulosuuntaan. Hetkessä olen perääntynyt paadelta ja alan säntäillä ympäriinsä piilopaikkaa hakien, mutta minnepä täällä harjanteella piiloutuisit, kun askel polun viereenkin voi olla viimeinen. Joko ne tulevat? Eivät kai ihan vielä?

Viime hetkellä – sillä nyt aika rientää kymmenkertaisella nopeudella – teen löydön: muutamaa metriä ennen koettelemusten kielekettä erkanee alas oikealle, tyhjyyden reunalle melko helposti havaittava, tuhansien saappaiden muotoilema kapea painanne. Hitto soikoon! Aavistaen, mitä on edessä, astun painannetta pitkin rotkoon päin: muutamaa metriä alemmas lempeän loivaksi vääntyneeseen rinteeseen laskeutuu selvä, siisti polku askelma kerrallaan, ohittaa paaden ja kohoaa taas ylöspäin kuin portaikko, lukemattomat määrät luotettavia, nojailtavia, syvään juurtuneita murikoita, tartuttavia koloja, halkeamia ja reheviä ruohontuppaita varrellaan. Ja vaikka kiertotien kapuamisessa kuluu varmasti paljon enemmän aikaa, kuin minkä koettelemus paadella kesti, saavutan pian uudelleen harjanteen lakea etenevän reitin.

Takaani kantautuvat äänet lähestyvät. On jo kiire, ja tiedän ettei sitä kannattaisi tehdä, mutta ennen kun voin jatkaa eteenpäin, minun on pakko tarkistaa kivipaasi. Palaan sitä kohti huolellisin askelin pitkin harjanteen laen reittiä. Mutta ehkä olen arvioinut välimatkan väärin? Pysähdyn hämmentyneenä, sillä mitään tunnistettavaa kielekettä tai edes järkälettä ei löydy, ja luulen eksyneeni väärälle polulle.

Sitten äkillinen oivallus pyyhkäisee kauhun nostattamat vieraannuttavat suotimet tajunnastani, ja tiedän seisovani tukevasti, pelottomana täsmälleen samalla paikalla, jolta varttitunti aiemmin uskoin syöksyväni kuolemaan.

TK 1992/2011

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s