Harvat joutuvat elämänsä aikana osallistumaan oikeudenkäyntiin edes todistajan ominaisuudessa, harva siis aavistaa millainen näytelmä onkaan kysymyksessä. Useimmat meistä uskonevat lain ja sen käytön oikeudenmukaisuuteen. Lakihan on tarkoitettu turvaksemme. Mutta meitä suojelemaan tarkoitettu organisaatio, johon sinisilmäisesti luotamme, iskee suojeltavaansa vyön alle käsitellessään häntä sellaisella puhejärjestelmällä, jota hänen on mahdoton ymmärtää. Sivistymätön henkilö ei usein edes tiedä rikkovansa lain pykälää, ennenkuin tuomiovalta osoittaa näin tapahtuneen.

Kun nykyisen kaltainen oikeuskäsittelytapa alkoi muotoutua antiikin Kreikassa neljäsataaluvulla ennen Kristusta, se loi jo silloin perustan ihmisten eriarvoisuudelle tuomiovallan kohteena. Asianajojärjestelmän synnyttivät väittelytaitoaan rahasta myyvät filosofit, jotka tästä hyvästä saivat muilta moista kaupallisuutta kammoksuvilta ajattelun mestareilta pilkkanimen ‘sofistit’. Esimerkiksi Rhammuslainen Antifon kirjoitti neljä puhetta samaan oikeudenkäyntiin; yhden puolustusta vastaan, toisen sen puolesta, kolmannen syytettä vastaan ja neljännen sen puolesta. Vauras, mutta sanallisesti kömpelö kansalainen saattoi pelastaa nahkansa teettämällä suullisen työn sofistilla, sillä nokkela puhuja tehosi juryyn paremmin kuin vastaväitteen pätevyys. Antilogiikkaa harrastava sofisti suorastaan pilkkasi totuuden itseisarvoisuutta; ensin hän todisti väitteen oikeaksi vedenpitävin perusteluin, sitten hän todisti sen vääräksi yhtä vastaansanomattomalla tavalla.

Luonnollisesti vielä tänäkin päivänä he, jotka lain parhaiten tuntevat osaavat sitä myös taitavimmin tulkita ja kiertää. Vuonna 1963 tapahtuneen ns. Kumpulan murhan johdosta syyttömälle langetettu tuomio on malliesimerkki oikeusmurhasta, jonka lähestulkoon pelkästään retorisiin olettamuksiin ja ennakkoluuloihin perustunut esitutkinta ja oikeuskäsittely mahdollisti. Paremman syytetyn puutteessa tuomittiin sopivimman tuntuinen ja vastustuskyvyttömin ehdokas, entinen rikoksenuusija, puoli-irtolainen. Syytetty ei kuitenkaan koskaan myöntänyt syyllisyyttään vaan pysyi johdonmukaisesti alkuperäisessä lausunnossaan. Syyttäjän valttikortti ja oljenkorsi oli juopotteluun taipuvaisen miekkosen lausuntoon sisältynyt muistamattomuuden hetki, sellaisen aikanahan saattoi esittää tapahtuneeksi mitä vain, varsinkin jos muunlaiseen totuuteen viittaavat todisteet jätettiin huomiotta. Kun epäyhtenäinen oikeuskäsittely oli todennut syytetyn syylliseksi rikokseen, oli tuomio kylläkin varsin yhtenäisen käytännön mukainen: elinkautinen vankeus. Tuomittu kärsi rangaistustaan seitsämän vuotta, ennen kuin erehdys kehdattiin myöntää.

Ystäväni, tavallinen rivikansalainen ja yksinhuoltaja, haki oikeutta saadakseen lapsensa siittäjän tunnustamaan isyytensä. Saamattomuuttaan ja tietämättömyyttään hitaasti toimiva isä hakeutui kahdesta tarvittavasta verikokeesta jälkimmäiseen niin viime tingassa, että automaattinen haasteprosessi ehti peruuttamattomasti pyörähtää käyntiin. Juuri ennen oikeudenkäyntiä, istuntosaliin siirtyessään lapsen isä taputti ystävääni olalle ja neuvoi: “Tää on sitten kuules semmoinen paikka, että täällä pitää valehdella niin paljon kuin sielu sietää!”

Ja mitä tapahtuikaan! Ensimmäisenä syytetyn penkkiin istutettiin haastaja, lapsen äiti. Hänen ei sallittu kertoa omaa ehjää näkemystään asiasta, vaan häntä pommitettiin yksityiskohtaisilla, vihjailevilla ja loukkaavilla kysymyksillä, joiden ainoana tarkoituksena tuntui olevan isättömän lapsen äidin moraalin löyhyyden osoittaminen. Se olisi tietenkin todistanut, että isä saattoi olla kuka tahansa! Sitten vastaajan ilmainen oikeusavustaja vilautti jotakin päivämäärää ja tiedusteli ystävältäni, oliko tällä ollut muitakin miehiä kyseisen päivämäärän paikkeilla. Kun ensi kertaa kuulusteltavalta rivikansalaiselta kysytään kolmen ja puolen vuoden takaisen epämääräisen ajanjakson tapahtumia, hän vastaa juuri parhaillaan mieleen nousevan, olemattoman mielikuvan mukaisesti, siis epämääräisesti: “Ei muistaakseni”. Ja siinä on yksi sana liikaa: ‘muistaakseni’. Meidän ‘tavallisten’ ongelma on juuri se, ettemme tiedä kuinka istunnossa tulisi käyttäytyä, kuinka laskelmoiduin, harkituin, täsmällisin lausein tulisi puhua.

Onneksi tässä tapauksessa maalaislogiikka voitti; ystäväni uskalsi oikeutta halventamatta huomauttaa, – vaikkei kysyttykään – ettei lapsen kehitysaika kohdussa ole kymmenen vaan yhdeksän kalenterikuukautta, ja niin ollen kyseisen tuulesta temmatun ajanjakson tapahtumilla ei voinut olla mitään vaikutusta lapsen olemassaoloon.

Lopuksi kuulusteltiin isää, joka kaikkien ällistykseksi, vastustelematta tunnusti ja todisteli isyytensä. Tuomaririvistön hämmentyneet ilmeet kertoivat, että eihän tässä nyt näin pitänyt käydä. Hetkeä myöhemmin salista asteli ulos vapiseva, itkua pidättelevä, nöyryytetty kansalainen, joka oli alunpitäin lähtenyt puolustamaan lapsensa oikeutta isään mutta saanut havaita tuomiovallan pitävän tärkeämpänä miehen oikeutta lapsettomuuteen. Haastajan oikeusavustajaksi määrätty kokematon juristi pysyi koko käsittelyn ajan hiljaa.

On myös olemassa eräs väkivaltarikoksen muoto, jossa vain kuollut uhri ja pikkulapsi voivat välttää osasyyllisyyden – raiskaus. Mitkään väkivallan ulkoiset merkit, naarmut, mustelmat, haavat eivät puhdista asianomistajaa raiskaustapauksessa tästä ennalta määräytyneestä, jo eevan aikuisesta syyllisyyden taakasta. Syytetty sensijaan pysyy syyttömänä, jollei asianomistaja ilman julkisen syyttäjän apuakin kykene toisin todistamaan. Ja usein ei pysty – kun vastassa on sentään koko järjestelmä puhetaitoisine laintuntijoineen, jotka ottavat strategiakseen asianomistajan vastustuksen murtamisen alentavalla ja pilkallisella puhuttelutavalla saadakseen hänet luopumaan syytteestä. Osoitukseksi naisen provosoivasta käyttäytymisestä riittää vaikkapa huolellinen meikkaus tai se, ettei vastustellut väkisinmakaajaansa, olkoonkin että siinä tilanteessa hengen säilyttäminen voi tuntua tärkeämmältä kuin siveyden. Ja naisen provosoiva käytös on, jos ei nyt raiskaukseen oikeuttava, niin ainakin teon vakavuutta lieventävä asianhaara. Niin kevyesti voidaan mitätöidä ihmisen ehdoton ruumiinsa itsemääräämisoikeus.

Antiikin perintönä nykyaikaan on jäänyt juuri tämä yksilön todellisen oikeusturvan tipahtaminen jonnekin oikeuskäytännön rakoseen, turha ja raskauttava perintö, joka sotii tälle ajalle ominaisia, yksilönvapautta laajentavia pyrkimyksiä ja ihanteita vastaan. Näen epäkohtana sen, että tavallisen kansalaisen on oikeuksiaan puolustaakseen mahdotonta puhua omalla normaalilla tavallaan ja tulla ymmärretyksi, ja että hänen mahdollisuutensa oikeussalikäytännön noudattamiseen ei ole kiinni siitä, kykeneekö hän selkeään kommunikointiin ihmiseltä ihmiselle, vaan siitä tunteeko hän tämän käytännön ikiomat kiemuraiset lait. Hänen asemansa ja tehtävänsä oikeussalissa on kuin juustotarjottimen, jolta yksi juristi noukkii esiin mahdollisimman epäedulliset näytteet, ja toinen, mikäli kykenee, todistaa ne vähemmän epäedullisiksi. Loput tarjolla olevat laadut jäävät vaille huomiota.

Kafkan kuvaus romaanissaan Oikeusjuttu osunee liiankin lähelle totuutta: se, jonka kohtalosta on kysymys, kutistuu sivuseikaksi, pieneksi suupalaksi hitaan, käsittämättömän ja laskelmoidusti byrokraattisen järjestelmän ruokkiessa itseään. Eikö kuitenkin jokaisen kansalaisen tulisi mitä tahansa lakia noudattaakseen myös kyetä ymmärtämään sen sisältö? Ja eikö saman vaatimuksen pitäisi nykyaikaisen ihmisoikeuskäsityksen mukaisesti koskea myös kansalaiseen kohdistuvaa tuomiovallan käyttöä? Mutta järjestelmän inhimillistäminenhän merkitsisi puhetaidon merkityksen pienentämistä, ja se taas vähentäisi juristien työtä. Niinpä tuomiovallan jalustalle rakennettu vapaamuurarimainen organisaatio pysyy salakielessään – kukapa leveästä leivästään vapaaehtoisesti luopuisi.

Kuitenkin väitän vääräksi sellaista järjestelmää, jonka puitteissa totuus on mahdollista piilottaa puhetaidon voimalla, eikä todellinen oikeus tapahdu. Myöskään yksilö ei saisi joutua sanan voiman ja halventavan kohtelun murtamaksi tai ennakkokäsitysten uhriksi tosiasioiden kustannuksella. Jos oikeusjärjestelmän tarkoituksena on palvella kansalaisia, sen sijaan, että kansalaisten enemmistö pikkuhiljaa yksipuolisesti narrataan nöyristelemään oikeusjärjestelmää, on edellä käsitellyissä ihmisoikeuksia, ihmisarvoa ja ilmaisuoikeutta loukkaavissa oikeuskäytännön piirteissä tapahduttava muutos, joka tekee todellisen totuuden löytymisen mahdolliseksi.

Tarja Kankkunen 21.5.1992