Erään seminaarin jälkeen

Emmepä olisi yliopiston kuppilassa alustusosuuksiamme puidessamme ja typistäessämme osanneet odottaa, minkä irtiriuhtaisun ryhmämme ennakkokaavailuista Johanna tulisi tuomiokirkon kryptassa tekemään. Johannan esitys ohitti ennakkosuunnitelmat, soveliaisuuden, hyvän maun, sopusuhtaisuuden, ajankäytön, huomaavaisuuden, itsehillinnän ja kaikkien itsestään selvinä pitämiemme sääntojen vähimmäisrajatkin. Itse asiassa vasta Johannan suhteetonta tarinaa kuunnellessani tajusin siihenastisissa keskustelutilanteissa soveltamamme normiverkoston moninaisuuden, kun tarinan edetessä sääntö toisensa jälkeen konkretisoitui vasta napsahtaessaan poikki kuin kahle hillitsemästä Johannan intohimoisen kerronnan vyöryntää. Ensimmäisenä välähti hajotessaan ‘lyhyen esityksen sopivin pituus’ -sääntö, ja kun tästä oli toivuttu, hajosi poksahtaen ‘keskipitkän esityksen sopivin pituus’ -sääntö, jolloin Teemu alkoi jo liikehtiä vieressäni niin kärsimättömästi, että aloin pelätä vastuunottokehotuksia. Kun Johanna – jälkikäteen arvioiden – oli ohittanut noin yhden kolmanneksen tarinastaan, puhkesi ja lössähti ‘pitkän esityksen sopivin pituus’ niin selkeästi, että Teemu toteutti äskettäisen kärsimättömän liikehdintänsä sisältämän uhkauksen kumartumalla puoleeni ja supattamalla korvaani jotakin “liikaa” ja “lopettaa” ja “pitäiskö vihjata”, kunnes (toistaiseksi tietämättömänä James Bond -periaatteesta) kiusaantuneena, päätäni pyörittäen ja suutani suipistaen suljin teemunpuoleisen korvani ja uhmakkaana päätin seurata tarinaa minne ikinä se minut johtaisikin. Kortti kortilta iskeytyi kryptan steriiliin, korrektiutta odottavaan, mutta seminaarin läsnäolon ansiosta myös ilmaisunvapautta vaativaan yhteistunnelmaan erään kuolemankertomuksen täydellisen raadollinen värisuora kuulijan kiusaantuneita raajoja lamauttaen ja suvaitsevan kohteliasta kuuntelua vähintäänkin järkytyksellä virittyneeseen mykkyyteen häkeltäen.

Johanna kiteytti kuvametodiikan, mutta kiteestä tuli monisärmäinen  lumoutumiskykymme testi. Tehtävämme oli lumousvirittyneinä, kiusaantumatta pysyä tilanteen tasalla, kannoilla, mieluiten ehkä askelen edelläkin Johannan paahtaessa kuutosvaihteella. Minulle Johannan kertomuksesta tuli ikoni sikäli kun – Matiaksen sanoin – “ikonissa voi nähdä jotakin, jota ei muuten näe”. Mutta kertomus toimi samalla – Esan sanoin – “muotona, jossa pysähdyt”.  Nämä kaksi funktiota toimivat Johannan kohdalla yhteen siten, että Johannan kertomus pysäyttää tarkastelemaan erästä ikonia – ikonia, joka näytti minulle ennen näkymättömän. Valtakunnan pääkirkon kryptassa eteni ‘Martan’ tai ‘Magdaleenan’ kertomana, kuin junan jyskeenä kärsimysnäytelmän lihallisuusversio, sen makaaberin rajoilla tasapainoileva ja groteskiin horjahteleva toisinto, jota kuunnellessaan mielessä saattoi käväistä rienauksen ajatus. Mutta Johanna ei rienannut. Vain yleväksi abstrahoidun kärsimyksen mallia vasten Johannan kertomus kirkui kuin riena, ja vasta Johannan kertomus kryptan asiallista uskonnollisuutta huokuvassa tunnelmassa rienamaiseksi sävyttyessään paljasti minulle luterilaisen kärsimysnäytelmän yleväksi abstrahoituneen peruslaadun.

Portugalin roomalaiskatolisissa pyhätöissä näkemäni haavaiset, puhkotut, visvaa ja verta valuvat ristiinnaulitut, joiden varpaita olen nähnyt huivipäisten vaimojen ja tyttärien käyvän hartaina hipaisemassa, suutelemassa, muistuttavat suomalaisten keskiaikaisten kivikirkkojen  uskonpuhdistukselta säästyneitä puukrusifikseja ja havainnollistavat niiden asemaa muinaisessa suomalaisessa uskonnollisuudessa. Johannaa kunnellessani alan hahmottaa, minkä ‘valttikortin’ luterilaisuus on menettänyt Kristuksen kärsimystä liiaksi ylevää päin abstrahoidessaan ja häivyttäessään hänen ihmismäistä ja siksi kätten hellyyttä puoleensa houkuttelevaa ruumiillisuuttaan.

Isän limainen lihallisuus pyhittyy tyttären perinpohjaisessa käsittelyssä. Kuoleva pysyy läsnäolevana ihmisenä tuon kosketuksen ja vain tuon kosketuksen kautta, isä ei katoa maailmasta jos ja kun häntä nostellaan, käännellään, lääkitään, puhdistetaan, tyhjennetään limasta, puhutellaan.

Miksi pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, ettei tahdo päästää elämää sammumaan isän lihassa? Lapsensa lihassa? Miksi pitäisi hävetä turvautumasta vaikka rukoukseen, jotta elämä pysyisi rakkaassa lihassa – jotta lentokone ei törmäisi pilvenpiirtäjään Amsterdamissa tai laiva uppoaisi Itämereen, jotta ralliauto ei suistuisi radalta ja syttyisi tuleen ja kärventäisi karrelle yhden tietyn ihmisen lihaa, jonka muistijäljet ovat painuneet rukoilijan sormenpäiden ja huulten ihoon, hänen koko vartaloonsa?

(Muistuu mieleen eräs lyhytelokuva, jonka nimeä en enää muista. Siinä rujo, yksinäinen vanha mies löytää pusikosta runnellun, raiskatun nuoren naisen, jonka hän raahaa kotiinsa ja paikkailee ja hoitaa kuntoon. Kun tyttö tokenee tajuihinsa, hän aluksi säikähtää vanhan miehen rujoa ulkomuotoa, mutta sitten alkaakin kiintyä tähän hellästi hoivaavaan mieheen kuin isään. Kuontouduttuaan tyttö tahtoo etsiytyä poikaystävänsä luo, mutta vanhus synkkenee huomatessaan tytön lähtöaikeet eikä haluakaan enää luopua hänestä, vaan hakkaa hänet uudestaan hoivailukuntoon.)

Pienen lapsenkin olemuksen vetovoima voi piillä vaikka ranteessa, jossa kämmenselän taitekohdan poimu uurtaa lihan kahteen pullottavaan osaan. Chris Killipin mielestä lapsi – kuin puhuttaisiin hedelmästä tai juustosta tai viinistä ikään – on parhaimmillaan silloin kuin tuo poimu vielä on havaittavissa. Sitä kai pieni lapsi onkin: sylintäysi kimmoisaa, elävää, lämmintä, veren- ja elämäntäyteistä lihaa, joka houkuttaa puoleensa kosketuksia, halauksia, silityksiä, hoivaa.

Ensin äiti ja isä halasivat ja sylittivät tyttären subjektiksi maailmaan, sitten tytär käsitteli isänsä samalla hellyydellä poispäin subjektiudesta. Matka kuolemaa kohti näyttäytyy tässä vain käänteisenä matkalle elämää kohti. Mitään ihmisarvosta ei prosessissa menettynyt, kuten ei maailmaan odotettu syntymätön lapsi ole matkalla kohti ihmisarvoaan, joka hänellä jo on, vaan subjektiuttaan – edellyttäen, että ihmisarvon ja subjektiuden käsitteille sallitaan riippumattomuus toisistaan. Rakastamani säilyy rakkaana, kunnioittamani kunnioitettuna vaikka hänen loppunsa olisi yleisen ajattelutavan mukaan nolo, häpellinen tai irvokas.

Lihan kautta tietämys? Kun ‘varsinaiset’ aistit alkoivat tuntua toimivan yhä heikommin, kun niihin ei tuntunut voitavan enää luottaa, Johanna tuli viestittämään isänsä niille aisteille, joiden olemassaolon ja aistiherkkyyden harvemmin ajattelemme merkittäväksi. Taas vastasyntyneen käsittely näyttäytyy käänteisenä prosessina: oli tietoisuus laajenemassa tai kutistumassa, tietyissä elämänvaiheissa se laajenee tai kutistuu lihan tuntemusten, sofistikoituvien tai regressoituvien tarpeiden ja halujen viitoittamaa tietä.

Voisinko kenties subjektiutumisen käänteisyysajatusta jatkaa elämää tukevaksi kuolemanselitykseksi ilman jälleensyntymisen ja jälleenkohtaamisen lohtuun turvautumista? Kaipuu elämän jatkumiseen tuonpuoleisessa on sosiaalisesti tuotettu (länsimainen) arvo. Kuitenkin voisin yhtä hyvin arvostaa tunnotonta olemattomuutta kuolemanjälkeisenä olotilana ja kieltäytyä uskomasta taivaaseen ja helvettiin. Lapselle, joka ei vielä ole omaksunut helvetinpelkoa ja taivasideaalia, voisi olemattomuutta tarjoilla sikiämistä edeltävän tilanteen selittelyin, esimerkiksi olemisena olemassaolon ituina, jolloin kuolema olisi paluuta olemassaolon iduiksi. Omalle lapselleni jälleenkohtaamisen ideaalin vaihtoehdoksi on kelvannut jopa se, että kaikille käy lopulta samoin, äidit, lapset, isät, kaikki olennot kohtaavat kuoleman yhtäläisessä vääjäämättömyydessä. Olemattomuuden ajatus on tavallaan kyyninen, julma ja lohduton – tiedän, että jos menettäisin lapseni, rakkaani, läheiseni, tuntuisi jälleenkohtaamisen mahdollisuuden menettäminen karmealta uhraukselta. Mutta tällä menetyksen pelolla on kääntöpuolensa: se saa minut pyrkimään toiseuden vaalimiseen immanentissa, tähtäämään maanpäällisen paratiisin rakentamiseen.

Tarja Kankkunen 1.12.1995