Tarja Kankkunen:

LEKTIO 18.12.2004

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat läsnäolijat. Tämän näkymän etualassa lapseni piirtävät joululahjaksi saamillaan väreillä kymmenisen vuotta sitten.

Taaskin on pian joulu, enää 6 päivää. Postiluukusta tipahti jo monta viikkoa sitten nippu kaupan joulukuvastoja, täynnä kuvia ihanista joulutavaroista. Erään postimyyntifirman luettelossa on kolme aukeamaa lasten pussilakanoita. Ensimmäisellä on hellyttäviä eläinkuvalakanoita, yksi niistä koirapentulakana, jonka päällä köllii pieni tonttuasuinen tyttö. Seuraavalla aukeamalla on hevosaiheisia pussilakanoita ja mangatyttölakanoilla pedattu vuode, jossa lepää kirjaa lueskeleva tyttö. Kolmannen aukeaman lakanoita kuvittavat lumilautailijamies, lepakkomies, hämähäkkimies, kilpa-autot ja tiikeri. Jottei tässäkään jäisi epäselväksi, kenelle lakanat on tarkoitettu, lumilautailijalakanoissa makaa pieni poika, joka haukottelee makeasti kuin olisi koko päivän lumilautaillut itsekin.

Kultakauppiaan tarjouksessa ovat “tyttöjen kukkakello”, “tyttöjen sydänrannekello”, “tyttöjen delfiinirannekello” sekä “poikien tarrarannekello” ja “poikien rannekello”. Pelkkä “kukkakello”, “sydänrannekello”, “delfiinirannekello”, “tarrarannekello” tai “rannekello” kai hämmentäisi ostajaa. Joulun alla on pelattava varman päälle.

Sanat kasvatus ja kasvattaja tuovat herkästi mieleen karttakeppiä heiluttavan, koulun tavoille opettavan kurinpitäjän. Mutta jos kysymme kuka ja mikä kasvattaa, joudumme jokainen peilin eteen. Kirjoitin päiväkirjaan seuraavan keskusteluni 9-vuotiaan poikani kanssa.

– Olli ei tykännyt siitä Jennin antamasta lahjasta, kun siinä oli kiiltokuva.
– Tykkäätkö sinä kiiltokuvista?
– En
– Miksi et?
– En mä tiiä.
– Mutta ennen sä tykkäsit kiiltokuvista. Koska sä lakkasit tykkäämästä niistä?
– En mä tiedä. Ehkä sillon kun mä sain jääkiekkokortteja. (Päiväkirja 5.4.1996)

Konstruktionistisissa näkemyksissä yksilön todellisuus ja hänen identiteettinsä muotoutuvat vuorovaikutussuhteissa toisiin yksilöihin ja kulttuurin rakenteisiin, joita myös tuotetaan ja uusinnetaan samaisissa vuorovaikutussuhteissa. Naiseuden ja mieheyden mallien, niiden välisten rajojen ja hierarkioiden muotoutuminen ja uusintaminen kulttuurissa tapahtuu lukemattomilla tavoilla ja tasoilla vauvaiästä vanhuuteen. Jos sukupuoli kulttuurisine merkityksineen läpäisee koko sosiaalista todellisuuttamme ja valtavirtakulttuuria, onko ihme, jos se kulkeutuu lasten kokemistapoihin, itseymmärrykseen ja vihdoin myös heidän kuviinsa. Kuvallinen ilmaisu näyttäytyy sanastoltaan, käytöltään ja merkityksiltään kulttuurisidonnaisena kielenä, jonka käyttäjiä lapsetkin ovat. Lasten ihmispiirrosten toistuvat koodit  kumpuavat kulttuurin kuvastojen sukupuolisymboliikasta. Vaikka taiteen kuvakielessä on tapahtunut radikaaleja muutoksia, lasten kuvakieli muuttuu hitaasti, sillä hitaasti muuttuu myös se sukupuolisymboliikka, jota lapsille tarjotaan kuvien, sarjakuvien, lelujen, kuvakirjojen, pussilakanoiden ja rannekellojen välityksellä.

Kehityspsykologinen tutkimus on tuottanut normatiivista osviittaa kuvallisen kasvatuksen tavoitteiden ja opetuksen suunnitteluun ja lasten kuvallisen kehityksen arviointiin. Se sallii opettajan asennoitua lasten kuvantekemiseen taidemaailman ulkopuolisena, omin kriteereinsä arvottuvana ilmiönä, mutta samalla kadottaa ne arvot, merkitykset ja funktiot, joita lasten kuvanteolla voi olla heille itselleen. Sen tuottamasta ‘normaalista’ tulee helposti normi, jota vasten poikkeamat, vaikkapa pojan mieltymys prinsessakuviin, näyttävät “epäterveeltä” sukupuolikehitykseltä.

Halusin ajatella sukupuolen toisin, nähdä poikkeamiset tyttöihin ja poikiin liitetyistä odotuksista ja sukupuolen ‘kehityslinjoista’ vihjeenä toisenlaisen olemisen mahdollisuudesta ja sosiokulttuurisen voimasta luotsata sukupuoleen. Kiinnostus sosiokulttuurisiin aspekteihin on viime vuosina lisääntynyt taidekasvatuksen ja lasten kuvailmaisun tutkimuksessa. On alettu kiinnittää huomiota lapsen kuvanteon omaehtoisiin funktioihin, nähdä se osallistumisena kulttuurin tuottamiseen ja etsiä sen pohjaa, merkitystä ja töiden tulkintaa tekijän sosiokulttuurisessa kontekstissa. Omassa tutkimuksessani ajattelin koulussa kohtaamani oppilaat kulttuurin tuottajina ja sitä kautta myös itseään ympäröivän todellisuuden rakentajina.

Yleissivistävä koulu, joka on kuvataideopetuksen perinteinen kenttä, hallitsee jokaisen suomalaisen nuoren ihmisen arkipäivää lähes yhtäjaksoisesti ainakin yhdeksän vuotta. Lapset aloittavat koulun tyttöinä ja poikina. Isossa ihmisjoukossa, vallankäytön, julkisuuden ja jatkuvan keskinäisen arvioinnin viitekehyksessä jako niin sukupuolen kuin iänkin mukaan korostuu helposti. Koulun kuvataidekasvatus kiinnittyy sisältöjensä ja metodiensa kautta taiteen, taidehistorian, visuaalisen kulttuurin ja median alueille. Taiteen ja median representaatiomallit toistavat vallitsevia ja tuottavat uusia kulttuurisia arvoja. Kun ne toistavat ja vahvistavat olemassa olevia käsityksiä naisellisuudesta ja miehisyydestä, ne samalla jäsentävät myös sukupuolieroja. Tämä sukupuolta tuottava ja jäsentävä systeemi ulottuu myös koulun kuvataidekasvatuksen kontekstissa tapahtuvan kulttuurisen toiminnan alueelle, ‘kuviskulttuuriin’.

Sosiaalisen kontekstin tarkastelu siirtää analyysiä abstraktien ja binaaristen erojen lukkoonlyömisestä sosiaalisiin suhteisiin ja viitekehyksiin, joissa moninaisia eroja rakennetaan, horjutetaan ja merkityksellistetään. Otin tarkastelun kohteeksi sukupuolen rakentumisen ja merkityksellistymisen koulun kuvataideopetuksen arjessa. Barrie Thornen (1993) käsite ‘gender play’ kiteyttää ajatuksen, ettei sukupuolen rakentuminen koulussa ja sen ulkopuolella ole yksisuuntaista sosiaalistamista vaan muotoutuvia rajoja vuoroin vahvistava, vuoroin haastava prosessi. Ilmaisuun sisältyy sukupuolen rakentumisen ‘ruohonjuuritason’ sosiaalista moniulotteisuutta ja kompleksisuutta ja etenkin se, että lapset itsekin, milloin ‘leikillisesti’, milloin ‘vakavammin’ osallistuvat sukupuolirajojen ja ‑merkitysten tuottamiseen ja tukemiseen, mutta myös niiden horjuttamiseen ja uhmaamiseen.

 

Siirryn nyt ovesta sisään kuvisluokan näkymiin ja poimin niistä esimerkkiotteita havainnollistaakseni joitakin kuvistunneilla tekemiäni huomioita. Kerron niillä pienen tilkkutäkkitarinan ‘erojen leikin’ konkretisoituimisesta ‘kuviskulttuurissa’.

Muistutan kuitenkin yleisöä vielä siitä, että multimedian videoissa ja kuvissa esiintyvien oppilashahmojen kasvoja on muokattu eri tavoin tunnistamisen vaikeuttamiseksi. Muuten en olisi heitä rompulla näyttänyt.

Kun taidekasvattaja tutustuttaa oppilaat taidehistorian merkkiteoksiin diaesityksin, museo- ja näyttelykäynnein tai vaikkapa taidejäljennöksiä teettämällä,  välittyy oppilaille tietynlainen taiteen maailma, jonka traditioiden merkitys ja asema kulttuurissa samalla vahvistuu. Oppilaiden jäljentämät taiteilijakuvat liitutaulun yllä kertovat tietystä traditiosta: Dali, Van Gogh, Picasso, Alvar Aalto, Le Corbusier ja Helene Schjerfbeck. Joukossa on siis yksi nainenkin. Lukion tänä syksynä aloittaneen poikani taidehistorian monisteessa ei sen sijaan ollut edes yhtä nais-taiteilijaa. Myönnän, että hätkähdin, onhan taidehistoriaa jo Suomessakin kirjoitettu uudelleen ja suomalaisten taiteilijanaisten työtä jo pidempään tutkittu ja tuotu ansiokkaasti esiin.

Eräässä video-otteessa juutun ihailemaan kuinka Meri, maalaa tuoppiaan värillisellä lasitteella varmoin, määrätietoisin ottein. Videoluupissa Merin maalaamiselettä ja siveltimen liikettä voi ihailla aina uudelleen ja uudelleen.

Kuvasin myös luokkatuoppia lasittavan Teron käsien epäröivää työskentelyä: kastaako kuppi vielä kerran vai ei, missä se tippa oikein on? Teron epäröinti sai minut (ja jotkut tytöistä) reagoimaan, neuvomaan. Säälittikö valtavaa matka epäröivästä eleestä vahvaan miehisyyteen vai heräsikö opettajan ‘vaistoni’ oppilaan vapisevan käden edessä? Me tytöt tunnuimme herkästi ajautuvan poikien avuksi.

Kun Eeva kättelee Siniä, Sini katsoo silmät suurina häntä silmiin. Katse koskettaa toista ties kuinka monennen asteen yhteydessä. Sitten Eeva sanoo: “Näkemiin.” Ramin työstä Eeva sanoo: “Kato miten siistiä nämä pojat tekee, ei uskoisi.” Sitten hän pörröttää Ramin päätä. Ope ihailee Sinin kättä ja pörröttää Ramin tukkaa, kuin tytön palanenkin kutsuisi esteettiseen tarkasteluun, mutta pojan hiuksia ei kuuluisi varoa, vaan kohdella kuin miestä. Pörrötys on pojan silittämistä, sukupuolittunut kosketus. Kullekin ruumiinosalle on sukupuolittunut elekäsikirjoitus, kuin metonymia sukupuolten ‘kokonaisesityksistä’. Pörröttämisessä on huumoriin kätkettyä ja käsien kääntelyssä äidillisen hassuttelevaa hellyyttä. Tunteet ja koskettaminenkin siis koskevat myös kuvataidetunteja.

Vaikka sosiaaliset ympäristöt eivät aina antaudu kaksijakoisiin ja tyyliteltyihin sukupuolinäytöksiin ja voivat murentaakin stereotyyppejä, tietyissä rituaalisesti latautuneissa tilanteissa miehet ja naiset, tytöt ja pojat tarttuvat tarjoutuviin ns. ‘luonnollisiin’ rooleihin, näytellen ja kierrättäen stereotyyppejä, tullen kuin itsensä karikatyyreiksi. Lasitustunnin lopussa Sanna ja Kaisa käyvät rättisotaa Lassin kanssa, jonka tueksi Tero tulee puheen tasolla. Liikettä edellyttävästä ja oikeuttavasta siivoamisesta tulee kehys tyttöjen ja poikien väliselle rajankäyntitilanteelle. Lassi piiloutuu pylvään taakse paiskattuaan rätin kohti tyttöjä. Tytöt kiljahtelevat ja ryntäilevät naamojaan suojaten pöytien välissä. Osapuolet viskovat märällä rätillä toisiaan kuin lumisodan lumipallolla, mutta hymyillen kuin olisivat mielissään.

Videossa omakuvatunnilta Essi pyytää Lassia kuvaamaan itseään, hymyilee, keimailee kameralle tai sen kautta katsovalle Lassille ja käy pöydälle makaamaan. Essin keimailu video-otteessa välittää hänen käsitystään sukupuolen esittämisestä. Samalla se on kuitenkin esiintymistä kameralle, kuin pätkä fiktiivistä elokuvaa. Essi ylinäyttelee ja elehtii naisellista kuin drag-queen, ikään kuin toisen asteen performanssina, performanssin performanssina.

Myös Teron kuvaama otos, jossa pojat Teron käskystä vuorotellen kallistavat luokkatuoppeja kuin juodakseen olutta, on kameralle näytelty ja osoittaa tuopin miehisen ele-assosiaation tuntemusta. Olutmainoksissa pojasta tulee mies, kun hän osoittaa miesten yhteisön täysivaltaisille jäsenille osaavansa miehen roolin.

Muotimallikuvia jäljentämällä opeteltiin ihmisen mittasuhteita. Tytöt näyttävät suhtautuvan vakavasti ruumiin ja kasvojen esittämiseen, niiden kauneuteen, siisteyteen ja säännöllisyyteen. Jotkut osasivat piirtää naisen ilman suurempaa kamppailua, ikään kuin pitkäaikaisen kokemuksen tuomalla rutiinilla. Osa paneutui naiskuviensa vartalon, hiuksien ja kasvojen työstämiseen pieteetillä. Naisenkuvaa ei tahdo saada riittävän kauniiksi, mutta miehenkuva ei saisi olla liian kaunis. Harri ja Tero tekivät etäisyyttä muotikuvan genreen, he pilailivat sen kustannuksella rumentamalla miesmalliensa kasvot. Pilailun genre mahdollistaa rennomman otteen, suuremman vapauden, vähentää huolellisuuden merkitystä ja auttaa väistämään kasvojen kuvaamisen vaikeuksia.

Läheltä katsoen kuvistehtävien muodollisetkin teemat ovat monesti vain näennäisesti muodollisia. Sarjakuvia ja vaatemalleja jäljentäessään, kollaaseja kootessaan, mopotusasuillaan ja ‑meikeillään oppilaat päätyvät ‘puolivahingossa’ uudelleentuottamaan ja toistamaan niiden sisältämiä sukupuolen esityksiä, tulkintoja ja symboliikkaa. Kameralle poseeraavat tytöt, tuoppeja kallistelevat ja lihaksiaan pullistelevat pojat havainnollistavat jäljentämisen ja toiston toteutumista myös eletyissä teksteissä, oppilaiden vuorovaikutuksessa ja eleissä. Neuvoinpa itsekin yhtä tytöistä asettumaan divaaniasentoon mopotuspäivän valokuvaa ottaessani. Myös taidekuvien jäljentäminen osallistuu toistoon, jonka kautta seksuaalisuutta ja sukupuolia opitaan ja tuotetaan.

Hyvä ja Paha -Kollaasin tehtävänanto on esimerkki tavoista, joilla opettaja osallistuu sukupuolen tuottamiseen. Itse kollaasit ja oppilaiden niissä käyttämät lehtikuvat ovat kulttuurisia tekstejä, joissa myös sukupuolta tuotetaan. Niissä on otteita tarjolla olleen lehtimateriaalin välittämästä maailmasta sekä naisen ja miehen positioista ja naiseuden ja mieheyden esityksistä siinä. Niistä voisi tarkastella, millä tavoin ja kuinka paljon tytöt ja pojat poimivat lehdistä esimerkiksi perhettä, ihmissuhteita, rakkautta edustavia kuvia ja millaisina nuo kuvat tuottavat naisen ja miehen, tytön ja pojan.

Eräänä aamuna oppilaat saapuvat kuvistunnille oudoissa asuissa. Tunnelma on jännittynyt ja iloinen, puhe sorisee luokassa. Hulluttelevat asut naurattavat ja tulevan mopotusillan eli monnarien koetukset puhuttavat oppilaita. Opettaja antaa periksi karnevaalitunnelmalle. Suunniteltu tehtävä jää seuraavaan kertaan ja sen sijaan oppilaat saavat piirtää monnariasun tai siihen kuuluvan laukun tai meikin. Valtaosan tunnista oppilaat käyttävät jutustelun ohella asujensa ja meikkiensä korjailuun. Monnarityöt syntyvät siinä ohessa jäljiksi ja muisti-ikkunoiksi mopotuspäivien tunnelmiin ja tapahtumiin. Oppilaiden puheissa mopotus piirtyy siirtymäriittimäisenä, monnit pannaan ylittämään rajoja, heillä teetetään eroottisia leikkejä. Monnien tulevan häpäisyn idea sisältyy monnariasuihin vihjeinä ruumiin alaosan merkityksiin: pojan pitää kietoutua vessapaperiin ja tytön panna päähänsä isän kalsarit. Asu kääntää roolit nurin, mutta kurinalaisesti: kepeä kiepautus akselin ympäri, sukupuolimerkkien vaihto ‘poikkiinsa’, tytöt ja pojat saavat omat ohjeensa. Sukupuolen nurinkäännön ikuinen naurettavuus vahvistetaan samalla kun se ilmaistaan.

Pidin itsekin yhden tunnin, jolloin piirrettiin omakuva. Vaikka sen ei tarvinnut muistuttaa kohdettaan, lähes kaikki oppilaat ottivat ensin avukseen peilin. Tehtävä tarjosi tilaisuuden ja syyn niin pojille kuin tytöille intensiiviseen peilailuun. Omakuvia tehtäessä ja muotikuvia mallista piirrettäessä korostui ihmisen kuvaamisen ihanuus ja vaikeus.

Kurssin loputtua haastattelin oppilaat. Osa heistä toi haastatteluun kotona tekemiään töitä. Niistä ja muusta kuva-aineistostani rakensin näkymän, johon sijoitin otteita haastatteluista. Niissä oppilaat tuovat esiin muun muassa kuvallisia arvostuksiaan ja käsityksiään tyttöjen ja poikien kuvanteosta.

Mietin tyttöisten ilmaisutapojen ja estetiikkojen merkityksiä. Tytöille ominaiset aihevalinnat ja mieltymykset saavat helposti kypsymättömyyden, kliseisyyden ja stereotyyppisyyden leiman. Kliseet ja stereotypiat ovat vastaan sellaisia taidekasvattajien luovuuskäsityksiä, joissa korostetaan ilmaisullista ja sisällöllistä oivaltavuutta, erilaisuutta, omintakeisuutta ja karsastetaan kopioimista, kaavamaisuutta, samanlaisuutta.

Mutta pintakiilto, koristelu, silottelu ja kliseeksi tuomittu voivat joskus olla oppilas-kuvantekijöille niin merkityksekkäitä, että niitä voisi jopa pitää opettajan ‘valistuneita’ arvostuksia arvokkaampina. Samankaltaiseksi tekemisessäkin voidaan nähdä jakamisen ja yhteisöllisyyden ulottuvuudet.

Sannin, Sinin, ja Essin kotona tekemät kortit voi nähdä pragmaattis-eettisinä tekoina. Ne ovat kuvalahjoja, joilla antaja kiittää ja kunnioittaa lahjan saajaa antaen samalla tälle jotakin itsestään. Kortteja tehdään synttäreinä, ystävänpäivänä, äitien- ja isänpäivänä, kavereille, perheenjäsenille. Eettis-pragmaattiset näkökohdat vaikuttavat myös siihen, miltä kuva näyttää, millaiseksi se muotoutuu, mikä sen aihe tai sisältö on. Näin tyttöjen kuvanteossa eettinen sekoittui esteettiseen, niin kuin sitoutunut, kontekstuaalinen feministinen taide yhdistää esteettisen ja eettisen.

“Koulu suosii tyttöjä” ja “Pelastakaa pojat” ovat tämän hetken suosikkihokemia kouluun liittyen. Kuvataideopettajissakin on niitä, jotka uskovat poikien kaikkoavan kuvataideopetuksesta, koska kuvataideopetuksen metodit ja sisällöt painottuvat tyttöjen hyväksi. Tämä ei aivan tarkalleen voi pitää paikkaansa, onhan varsin moni kuvisopettaja kertonut minulle suunnittelevansa tunteja erityisesti pojille, jotta hekin innostuisivat opiskelemaan kuvataidetta. Ja miksi ei niin voitaisi tehdä, tivasi eräs opettaja vielä äskettäin, tytöillehän kelpaa mikä vain.

Keitä sitten ovat ne tytöt, joita kuvisopetus nyt suosii ja joille kelpaa mikä vain? Niitäkö, jotka mukisematta tekevät tehtävänsä, mutta haaveilevat arkeologin, lääkärin, insinöörin, jalkapalloilijan tai etsivän ammatista? Vaiko niitä, jotka inhoavat koulussa kaikkea muuta paitsi kuvista, musaa, köksää ja kässää? Keitä ovat ne pojat, joille suunnitellaan poikatehtäviä? Niitäkö, joita oletettavasti kiinnostaa urheilu, sotaleikit, koneet ja jotka eivät millään jaksaisi pysyä paikoillaan. 

Vai pitäisikö muokata olosuhteet sellaisiksi, että se yksikin vaatesuunnittelijan, kampaajan, tai meikkitaiteilijan urasta haaveileva poika saisi jo koulussa kokeilla ideoitaan kärsimättä siitä?

Opettaja voi olla kasvattaja tietoisesti tai hän voi olla sitä ei-tietoisesti niin kuin jänis, joka pistää päänsä pensaaseen ja luulee ettei kukaan nää. Kuvisopettaja toimii valtasuhteessa oppilaisiin. Sillä, mitä hän näkee, valitsee ja tarjoaa, minne ohjaa, miten puhuu, tulkitsee ja millaisia arvoja edistää, on merkitystä. Sukupuolisokea taidekasvatus ei välttämättä tue oppilaiden toimijuutta tai rikastuta heidän elämäänsä kulttuurisesti, vaikka olisikin kulttuurisesti herkkää. Se voi jopa tukea traditioita ja normeja, jotka ehkäisevät persoonallisuuden kehitystä ja herkkyyttä, tai päämäärätietoista toimintaa maailmassa. Sukupuolitietoisuus ei kuitenkaan tarkoita sukupuolierojen korostamista tai ns. tytöille ja pojille ‘ominaisen’ kannustamista. Päinvastoin: opettaja, joka on tietoinen tyttönä ja poikana, naisena ja miehenä olemisen monista tavoista ja pysyttelee herkkänä muutosten mahdollisuuksille, voi auttaa myös oppilaitaan avoimuuteen ja sallivuuteen toisenlaisia olemisen ja tekemisen tapoja kohtaan.

Havaintoni kuvistunneilta eivät saaneet aikaan vaikutelmaa tympääntyneistä oppilaista, jotka eri tavoin vain yrittävät tappaa aikaa kestääkseen armotonta pitkäveteisyyttä. Kuvikseen kohdistui positiivisia odotuksia vapaammasta ja rennommasta ilmapiiristä: ei tarvitse pingottaa, voi jutella vierustoverin kanssa eikä onnistuminen ole välttämättä vaikeaa. Kuvataideluokka ja kuvistunnit voivat tarjota koulun muista opetusoloista poikkeavan kehikon, joka on avoin sekä oppilaiden keskinäiselle että oppilaiden ja opettajan väliselle vuorovaikutukselle. Jos rajojen tekeminen saakin siinä tilaa, saa myös niiden ylittäminen. En siis kitkisi epävirallista elämää kuvistunneilta.