Varto ravistelee artikkelissaan ‘estetiikkaa’ kaivamalla esiin ja painottamalla estetiikka -sanan merkityksistä sitä, joka viittaa välittömään, aistisuuteen perustuvaan kokemukseen (vrt. Welsch, joka pitää tietoista havainnointia merkittävämpänä). Hän näkee teknologian tieteellisen ajattelun soveltamisena, jossa tuotetaan inhimillisten mittojen ja muotin mukaista maailmaa, paljon tarpeetontakin (kuin kokeilun vuoksi) synnyttäen. Teknologiassa näkyy, miten maailman on tietämisessä ajateltu olevan olemassa. Varton historiallisessa katsauksessa aistimellisuutena ymmärretylle ‘esteettiselle’, joka juuri aistimellisena on pudotettu ajatellun tiedon varaan rakennetun tieteen ulkopuolelle, on jäänyt enää aistinvarainen maailma, oliot. Vaikka tämä maailma on varsinaisen (kartesiolaisen) tietämisen ulkopuolelle jäävää aluetta, on estetiikkaa (erityisesti 1800-luvulta lähtien) pyritty rakentamaan ikään kuin se olisi pelkästään ajattelun eikä maailman aluetta ja sille on pyritty luomaan yksittäisistä aistimistapahtumista riippumatonta, yleistä teoriaa. Tällainen estetiikka seuraa teknologista periaatetta: maailman tilalle käsiteltäväksi tulee ajateltu, ihmisen mallinen maailma – välittömästi koettu maailma ja maailma aktiivisena, inhimillisestä ajattelusta riippumattomana menetetään.

Jos kuitenkin estetiikka ymmärretään (kantilaisittain) siten, että tieto siinä on suoraa aistisuuteen perustuvaa kokemusta, eikä sitä voi välittää teknologialla, päästään Varton siivellä ajattelemaan teknologian ja estetiikan kohtaamisen, niiden välisen kommunikaation mahdollisuutta – estetiikan soveltamista – menettämättä maailman meistä riippumatonta aktiivisuutta. Koska maailma toimii riippumattomana ajatuksista, se voi suorassa aistisessa kokemuksessa paljastaa (silmällä, nenällä, iholla, keholla) kokijalle onko tietty ajatellun tietämisen varassa maailmaan sijoitettu tieto, teos, lopputulos teknologisesti tai esteettisesti tyydyttävää tai epätyydyttävää. Aistisuus, jolle estetiikan merkitys nykymaailmassa voisi perustua, ei tarkoittaisi “yksittäisten aistien antia tai niiden synteettistä luomusta ymmärryksessä vaan ihmisen asettumista avoimena siihen samaan maailmaan, jossa kaikki muukin on”. Avoimuuden vastakohta olisi maailmansa ajattelevan ihmisen sulkeutuneisuus.

Varto näyttäisi sanovan, että aistisuuden eväillä kenen tahansa esteettisessä kokemuksessa – tai reaktiossa (“kauhea!” “ihana!”) – voi välittyä maailmassa itsessään, sen olioissa oleva kauneus, ja minä lisään, että näin ajatellenhan viime kädessä kuka tahansa oikealla asenteella varustettu ihminen voi olla pätevä soveltamaan estetiikkaa – esimerkiksi teknologian tuotoksiin maailmassa. Mutta mitä sitten sanookaan Sepänmaa?

Heti Varton tekstin perään luettuna Sepänmaan teksti asettuu suorastaan kornilla tavalla edellisen jyrkäksi kontrastiksi. Ensiksikin tekstit ovat lähestymistavaltaan ja tyylillisesti hyvin erilaisia (vaikkakin kumpikin kaiketi filosofian lajilleen uskollisina ja omalla tavallaan ohjelmallisina): Varto nietzschemäisenä ‘alkuperäisenä’ ajattelijana ja kriitikkona, joka näyttää vain niukasti ja kuin näppituntumalta nojaavan toisten teksteihin, Sepänmaa esteettis-filosofisen tradition nimeltä mainittujen ajattelijoiden tekstejä peilaavana, positiivisia ratkaisuja etsivänä ja tarjoavana opettajana. Toiseksi Sepänmaa hahmottelee soveltavaa estetiikkaa nimenomaan ihmisen mallisen (poliittisen, käytännöllisen) maailman tarpeita silmälläpitäen: estetiikan mobilisointia tutkimukseen – “joka loisi pohjaa ympäristön kauneutta säilyttävälle ja kehittävälle toiminnalle sekä kauneutta koskevien kiistojen rationaalisille ratkaisuille” – huutaa juuri ihmisten sosiaalinen maailma. Kolmanneksi Sepänmaa ei haikaile ajattelun kautta haltuunotossa menetetyn maailman perään vaan luottaa siihen (Varton kritisoimaan) länsimaisen nykyestetiikan linjaan, jossa soveltavan estetiikan ratkaisut tehdään nimenomaan tietoisen loogisen, analyyttisen ajattelun keinoin, yleisyyteen pyrkien. Jotta soveltava estetiikka ei kadottaisi filosofisuuttaan, sen tulisi pidättäytyä omien oppiensa soveltamisesta käytäntöön, eli teoista, mutta edetä aivan niiden kynnykselle: soveltavan estetiikan alaan kuluu harkinta ennen valintoja, ennen kaikkea tuon harkinnan periaatteiden ja siinä käytettyjen käsitteiden hahmottaminen ja selkiyttäminen.

Sepänmaan näkemykset palauttavat mieleeni muistumia Marcia M. Eatonin estetiikan oppikirjassaan hahmottelemasta (soveltavasta) ympäristöestetiikasta, jossa samaan tapaan nähtiin kulttuurielämän ratkaisuihin kaivattavan estetiikan harjoittajien apua ja arvovalintoja oletettiin voitavan oikeuttaa jonkinlaiseen yhteisesti tunnustettuun traditioon nojautuen. Sepänmaan neljäs (vai kuinka mones?) eroavuus Vartoon nähden on toive esteettisen auktoriteetin siirtämisestä (taidetta ja maailmaa tuottavien) käytännön toimijoiden käsistä filosofisesti valistuneiden asiantuntijoiden raadin käsiin. Viimeistään puheet esteettisistä standardeista (Beardsleyn esitys), asiantuntijapohjaisesta makujärjestelmästä ja ennakkotapauksille perustavien, juridisiin lakeihin rinnastuvien ratkaisumallien hakemisesta haihduttavat jäljettömiin maailman aktiivisen roolin esteettisen lähteenä ja (tämän korollaariksi olettamani) kenen tahansa yksilön potentiaalisen kompetenssin soveltaa estetiikkaa avoimessa, ei ajatteluvälitteisessä vaan aistimellisessa suhteessa maailmaan.

Varton ja Sepänmaan puhumien ääripäiden väliltä ei ensi ihastumisen (Varton ajatuksiin) ja ensikauhistumisen (Sepänmaan ajatuksiin) jälkeen ole niinkään helppoa löytää ‘omaansa’. Jos todella kaipaisimme neuvoja ratkoaksemme sosiokulttuurisen elämän julkisia esteettisiä valintoja, kuinka maailma meille ne neuvot oikeastaan Varton mallissa antaisi? Silti, keskeneräisenäkin, hivenen utooppisena ja lukijan vastaantuloa vaativana, maailman itsenäisyyttä juhlistava Varton malli tuntuu, maistuu ja tuoksuu (kiitos Welsch!) paremmalta kuin Sepänmaan malli, jossa tulevien soveltavan estetiikan ammattilaisten leipäpuumetsää innosta hihkuen istutetaan asiantuntijuuden olymposvuorelle. Jokin tässä jälkimmäisessä vaan mättää.

Tarja Kankkunen 15.10.1998