Esseessään “Esteettisen ajattelun ajankohtaisuudesta“ Welsch väittää nykytodellisuutemme tulleen siinä määrin esteettiseksi, että onnistunut elämä edellyttää esteettisen todellisuuden kanssa yhteensopivia esteettisen ajattelun ja käyttäytymisen laatuja. Esteettisen ajattelun elementaarisuus ja relevanssi lisääntyy myös siitä, että ensimmäisestä filosofiastamme on tullut esteettistä: Welschin mukaan primääritodellisuus ymmärretään nykyisin esteettisesti rakentuneeksi.

Perustellessaan näkemyksiään, Welsch määrittelee ensin ‘esteettisen’. Kantiin viitaten hän sitoo esteettisensä nimenomaan havaintoon, ei kuitenkaan pelkästään näköhavaintoon. Esteettinen havaitseminen taas ei ole “pelkkää aistihavaintoa”, vaan merkityksellistävää ja oivaltamisen luonteista – esimerkiksi pelkkä triviaali näkeminen erottuu vaativasta, merkittävästä merkityshavainnosta. Welsch kaataa raja-aitoja ajattelun, havainnon ja mielikuvituksen väliltä: ajattelu ei ole havainnon vastakohta, koska ajattelua tarvitaan havainnon selventämiseen ja tarkentamiseen, eikä myöskään mielikuvitus ole reflektion (pohdiskelun?) vastakohta. Itse asiassa havainto näyttäisi hänellä lopulta tarkoittavan jonkinlaista mielikuvittelun vahvistumaa.

Määriteltyään esteettisen ja esteettisen havainnon Welsch voi konstruoida ‘esteettisen ajattelun’: esteettinen ajattelu on sellaista, joka ilmentää esteettisyyttä nivoutuessaan yhteen havainnon kanssa. Esteettinen ajattelija maistelee, haistelee, tunnustelee tarkastelemiensa asioiden (tekstien, ajatusten, ideoiden jne) näennäisesti toissijaisia, mutta oikeasti ensisijaisia laatuja, esimerkiksi ilmaisun tyyliä, elementtejä jne. Esteettisessä ajattelussa Welsch erottaa neljä askelta:

(1) yksinkertainen havainnointi, joka muodostaa myöhempien vaiheiden inspiraation ja pohjan,
(2) edellisen pohjalle mielikuvituksessa rakennettu yleistynyt, havaintopitoinen merkitysoletus,
(3) edellisen refleksiivinen luotaus ja koettelu,
(4) jonka kautta muodostuu ilmiökentän kauttaaltaan esteettinen kokonaishahmotus.

Welsch antaa ymmärtää mallintavansa portaikkoaan esteettisiksi ajattelijoiksi luonnehtimiensa, “ajan hermoilla” olevien nykyajattelijoiden näkemyksiä ja työn tuloksia analysoiden. Annettujen esimerkkien perusteella esteettinen ajattelu näyttää minusta eräänlaiselta analogiapäättelyltä: tietyn partikulaarin (visuaalisen) tilanteen, ‘havaintotapauksen’ tarkastelusta ammennetaan eväitä jonkin toisen, joiltakin osin samankaltaisen mutta laajemman ja yleisemmän ilmiön tulkintaan. Toisen esimerkin ‘havaintohyppäys’ tuo lisäksi mieleeni iänikuisen kaniankan sekä Escherin piirrokset, joiden kohdalla (visuaalisen) merkin merkitys vaihtelee havaitsijasta riippuen, merkin itsensä muuttumatta. Welschin havaitsijalle ‘havaintohyppäystä’ olennaisempaa on kai kuitenkin antautuminen sen aiheuttaman alkukipinän valtaan ja ryhtyminen (analogia)tulkintaan.

Esteettinen ajattelu on W:n “pinnallisemman” teesin mukaan vallitsevaa, koska se on nykyään realistista ajattelua, onhan “silmiemme edessä avautuva” nykytodellisuuskin esteettisesti rakentunutta muodostuessaan “havaintoprosesseista, ennen kaikkea medioiden kautta tapahtuvasta havaitsemisesta”. Welschin puheessa todellisuuden ‘mediaesteettisyydestä’ erottuu ironiaa: ihmisten sosiaalistuminen televisiotodellisuuteen niin, että he käyttäytyvät arkielämässäänkin kuin televisio olisi paikalla pitää karvaasti paikkansa, ja Platon saa tunnustusta osuessaan oikeaan täl-laista lavastettua, lumouksen ja kuvanuskon todellisuutta kuvaavalla [TK: ja sitä suomivalla!] luolavertauksellaan. Vankempana tukena näkemykselleen esteettisen ajattelun ajankohtaisuudesta Welsch tarjoaa teesiä, että aikamme ensimmäinen filosofia on esteettistä, koska filosofian yleisimmät todellisuutta koskevat peruslauseet ovat nykyään pääasiallisesti esteettisiä: niissä primääritodellisuus ymmärretään esteettisesti rakentuneeksi.

Mutta jos todellisuus ja maailmankuvamme ymmärretään – kuten W. esittää Kantista liikkeelle ponnistaen, Nietzcheä, Rortya, Feyerabendia ja Goodmania pitkin kiiveten – joka tapauksessa konstruktiona, esteettisenä (merkityksellistävän, oivaltavan havainnoinnin) tuotoksena, niin miksi se tulisi enemmän esteettiseksi joukkoviestinnän medioiden kautta havaittuna? Ehkä Welsch tässä yksinkertaisesti ajaa takaa sitä, että tilanteessa, jossa joukkoviestinnän mediat opettavat minua omalle kielelleen, kanavoivat tarkkaavaisuuttani ja tapaani havaita, minun kannattaisi oppia pois havainnoimisen hajamielisyydestä (vrt W. Benjamin) ja omaksua tietoisempi, reflektoivampi ja moniaistisempi esteettinen havainnointi? Vaikka ymmärrän ja hyväksyn W:n näkemyksen, että monet todellisuuteni ja maailmankuvani ainekset valikoituvat (ainakin) minulle nykyään enemmän medioiden (silmieni) eteen välittämänä ja tulkitsemana kuin paikan päällä ‘suorien’ havaintojeni ja kokemusteni kautta, on kuitenkin vaikeampaa nähdä, miksi medioiden kautta havaitseminen olisi jollakin tavalla a’priori syvemmin havaitsemista ja siksi Welschin esittämässä mielessä enemmän esteettistäkin kuin (pelkkä) paikan päällä (esim. härkätaistelun, näytelmän) havaitseminen. Voiko todellisuus kulttuureissa, joita länsimaiset joukkoviestimet eivät hallitse, olla vähemmän esteettistä tai esteettisyyttä edellyttävää kuin meillä?

Ehkä Welschin joukkoviestinnän medioille antama avainasema heijastelee hänen taiteen arvostustaan, joka on esseestä luettavissa – erityisesti kuvataide, kuva ja silmin havaitseminen korostuvat tekstin viittauksissa ja esimerkeissä, joista hän kokoaa ‘esteettistään’. Welsch ei lopultakaan kumoa ‘esteettisen’ perinteistä sidonnaisuutta taiteeseen vaan ammentaa siitä ja nojaa siihen pyrkien kuitenkin samalla siitä irti laajentaakseen esteettisen käsitettä ‘olemassaolon perusmuodoksi’.  Estetiikka avautuu pragmatismiksi: esteettinen asenne kannattaa omaksua tuomaan dynaamisuutta ja joustoa ajatteluun, toimintaan ja käyttäytymiseen, jos haluaa luovia onnistuneesti postmodernin pluralistisen todellisuuden monimutkaisuudessa, todellisuuksien moninaisuuden keskellä. Estetiikan harjoittaminen Welschin tapaan voi siis tarkoittaa myös sitä, ettei welschiläistä estetiikkaa pidä ymmärtää lopullisena ‘ensimmäisenä filosofiana’, ja että estetiikan ja todellisuutemme voi tietysti määritellä tai tulkita toisinkin?

Tarja Kankkunen 29.10.1998